KUN PEUKALO EI OLE ENÄÄ " VAIN PEUKALO "

Olen tähän asti pitänyt melko hyvin kaiken mitä elämässäni tapahtuu ulkona blogista. Nyt haluan kuitenkin jakaa teille jotain mitä on tapahtunut. Pohdin tätäkin asiaa tosin pitkään, sillä en ollut varma haluaanko jakaa tätä. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tämä voisi olla sellainen asia, joka saattaisi olla hyvä saada kuuluviin. Uskon että on paljon ihmisiä, joille on käynyt jotain vastaavaa ja täten uskon, että on myös paljon jotka voivat samaistua tekstiini.
9.8 piti olla ihan tavallinen päivä, oli varattu iltapäivälle tavalliseen tapaan tapaaminen personal trainerin kanssa. Päivä ei kuitenkaan ollut loppupeleissä tavallinen ollenkaan. Mulle sattui aikalailla keskellä päivää työtapaturma, jonka seurauksena koko mun loppu elämä muuttui jollakin tasolla.

Lopputuloksena olin viisi tuntia leikkauksessa, joka ei kuitenkaan mennyt niinku suunniteltu. Nyt olen elänyt kolme viikkoa amputoidulla peukalolla. Menneet kolme viikkoa ja myös varmasti monet tulevat viikot, eivät ole siitä helpoimmasta päästä. Erilaisia tunteita on käyty läpi paljon ja kyyneleitä vuodatettu litroittain.
Ensimmäinen yö oli varmasti yksi surullisimpia hetkiäni. Olin yksin sairaalassa, yksin huoneessa, mulla oli erittäin suurta pahoinvointia ja myös henkisesti oli hankalaa. Se yksin oleminen taisi olla pahinta, enkä saanutkaan juuri ollenkaan nukutuksi. Tästä syystä vaadin että saan lähteä heti torstaina kotiin, sillä en olisi kestänyt enää toista yötä yksin.
Illalla kotona tuli ensimmäiset " miksi minä " ja " voisiko tämä olla vain pahaa unta " ajatukset, juuri ennen nukkumaanmenoa. Paljon kyyneleitä mutta onneksi on olkapää johon nojautua.
 Tämän jälkeen näinä viimeisenä kolmena viikkona olen ajatellut ja kokenut henkisesti niin monia eri fiiliksiä. Tosiaan kun puolet peukalosta on amputoitu, niin elämä hankaloituu aika paljon, on runsaasti asioita mitä ei pysty tekemään itsenäisesti ja on paljon hetkiä, kun joutuu tukeutumaan jonku toisen apuun. Eikä se ainakaan itselleni ole kovin helppoa ollut, tykkään pystyä hoitamaan omat asiani itse. Useasti se turhauttaa, kun ei pysty taaskaan tekemään jotain itse. Mä en esimerkiksi vieläkään pysty sitomaan omia kengän nauhojani itse, sillä niiden tarpeeksi kireälle saaminen on hankalaa sekä tekee kipeää. En vieläkään pysty pukemaan kaikkia vaatteita, sillä jos hiha on liian kireä en saa sitä kivuttomasti sormeni yli. En pystynyt alkuun edes pesemään itse tukkaani, nykyään hoidan sen yhdellä kädellä. En pysty pitämään mitään normaalisti vasemmassa kädessäni jne. Asioita on paljon, täysin normaaleja asioita, jotka on tottunut hoitamaan itse.
Se ei olekaan todellisuudessa niin helppoa, kun voisi ajatella, se ei enää olekaan vaan yksi sormi muiden joukossa. Se hankaloittaa, se turhauttaa.

Sen verran helpolla olen kuitenkin päässyt, että hermot ei vaurioituneet eikä varsinaisia särkyjä ole. Hermoista johtuvaa kipua on sitten senkin edestä. Varsinaisesti sitä ei voi edes sanoa kivuksi, se on inhottavaa ja epämiellyttävää. Oli onni onnettomuudessa ja menetin ” vain puolet peukalosta ”, vaikka se ei todellakaan ole vain peukalo.

Tämän asian tiimoilta olen miettinyt myös paljon ihmisten suhtautumista tämmösiin asioihin. Itse en ole kovinkaan herkkä enkä ota itseeni, mutta todella moni mun tilanteessa voisi varmasti huonommin, varsinkin muiden ihmisten takia.
Moni ihmisistä sanoo ihan pokkana ”hyi”, kun tästä sanon. Tiedän itsekin asian olevan erittäin hyi, eikä se todellakaan näytä kauniilta. Itseltänikin meni yli tunti ennen, kun pystyin sormeani katsomaan. Mutta mielestäni on järkyttävää, että ihmiset silti sanoo noin. Ihmiset sano noin jo alle viikon päästä siitä kun tapaturma oli käynyt.
Tämän asian kanssa joutuu muutenkin käymään erittäin paljon ajatuksia läpi: mitä jos läheiset ei jaksa auttaa, mitä jos ihmiset katsoo kaupungilla jatkuvasti, mitä jos ei ikinä opi itse edes elämään asian kanssa jne. Mun mielestä on järkyttävää, että ihmiset ei ajattele ollenkaan mitä päästää suustansa.

Nykyään olen itse suht ok asian kanssa, silloin tällöin tulee toki ajatuksia, että mitä jos en opi tai muut ei jaksakaan enää auttaa. Sitten taas joudun toteamaan itselleni, että opin mä. Olen kuitenkin suurimman osan ajasta pysynyt melko positiivisena, vaikka se on ollut aina joskus erittäin hankalaa. Tällaista ei tapahdu päivittäin, eikä olisi ikinä voinut uskoa, että näin voisi tapahtua mulle. Myös silloin kun kirurgi ilmoitti heräämössä, että sitä ei saatu kasaan, tunsin kuinka maailmani romahti hetkeksi. Tämän myötä on myös nähnyt paljon omista ”kavereista” sekä niistä oikeista kavereista. Kannattaa aina olla varovainen ja arvostaa sitä niinkin pientä juttua kun peukalo, koska silloin kun sen menettää, se ei ole enää " vain " peukalo.

Olenkin erittäin kiitollinen jokaiselle joka on tarjonnut apua, kysellyt vointiani jne! Nyt odotan innolla torstaita, jolloin päästään vihdoin muuttamaan.
Odotan myös kovasti marraskuuta, jolloin kirjotukseni ovat ohi sekä tarkastuskäyntini sormestani on ollut. Silloin olisi jopa toivoa päästä tutkimaan proteesi mahdollisuuksia realistisemmin.