UUSI LEIKKAUS

Olen heti 2017 vuodesta asti tuonut tuon työtapaturman ja siihen liittyvät tuntemukset esille myös täällä blogin puolella. Kerroinkin tuossa taannoin, että leikkauksessa oltiin taas ja lupailin, että kirjoittelen siitä oman postauksen.
Taustatietona tosiaan sen verran, että peukaloni kärki on amputoitu 8.2017 työtapaturman seurauksena, johon kehittyi hermovaurio. Tästä pääsette lukemaan ensimmäisen postaukseni aiheesta ja tästä toisen postaukseni, joka kertoo laajemmin eämästä asian kanssa.
Leikkausjonoon minut passitettiin jo helmikuun puolessa välissä ja silloin siitä sanan tai kaksi mainitsin jo somessa. Leikkauksen ajankohdasta ei tuossa vaiheessa ollut mitään käsitystä vaan mentiin ajatuksella ”ennen heinäkuuta leikataan”. Kun ilmoitin, että olen toukokuun alussa poissa Suomesta eli silloin en pääse tuli informaatiota, että no ennen sitä ei pääse kuitenkaan. Asennoiduin sitten siihen, että kesälle menee ja harmittelinkin, että kesä menee pilalle.
Tilanne muuttui 18.3 maanantai aamuna, kun sain soittoa, että seuraavalle viikolle peruutusaika kirurgille, että pääsisinkö. Vastasin, että pääsenhän minä, jonka jälkeen makasin tunnin kattoa tuijottaessani enkä edes ilmoittanut kenellekään, en tiennyt miten tai mitä sanoisin. Se ärsytti, turhautti mutta samalla tuntui hyvältä, että sen saakin jo pois alta nyt.
Se viikko meni aika sekavissa tunnelmissa, poistin tulevat työvuoroni, sillä halusin rauhassa valmistella kaiken kotona, että palautuminen olisi sit mahdollisimman mutkatonta ja halusin nauttia vielä vapaista. Tiesinhän minä kuitenkin, että hetkeen en juuri mitään voi tehdä ja vaikeata tulee yhdellä kädellä olemaan. 

 

Leikkauspäivän tunnelmat oli melko sekavat myös enkä juurikaan saanut nukuttua edes yöllä. Sairaalaan päästyä olo vaan paheni, heräämöön päästessä tilanne vaan paheni. Tämän jälkeinen aika sekä leikkaus meni täysin rauhoittavien vaikutuksessa, sillä muuten en varmastikaan olisi selvinnyt. Leikkauksesta en tosiaan muista itse, kun kaksi kysymystä, ensimmäisen sekä sitten sen, että pystynkö itse päättämään, johon vastasin kieltävästi. Tämän jälkeen muistan heränneeni, kun leikkaus oli jo ohi.

 

Pahin osuus oikeastaan oli vasta leikkauksen jälkeen, sillä olin täynnä rauhoittavia sekä muita lääkkeitä, joten päästyäni lähtemään sairaalasta voin erittäin pahoin koko loppu päivän. Vesilinjalla mentiin, sillä mitään en saanut pysymään sisällä. Seuraavina päivinä kivut olivat todella kovat ja elin oikeastaan lääkkeillä. Muutamia päiviä jälkeenpäin otettuani illalla lääkkeet särkyyni pahoinvointini palasi eikä lähtenyt koko yönä. Lopulta päädyin aamulla Peijaksen sairaalaan nesteytykseen. Tämän jälkeen onneksi tie ei ole ollut niin kivinen ja asiat on helpottuneet toden teolla. Kipuja ei enää muutaman viikon jälkeen ole ollut samalla tavalla, kun ensimmäisinä päivinä.

Tilanne tosiaan oli ensimmäiset noin kolme viikkoa se, että en saanut vetoketjuja kiinni, en maitopurkkeja auki enkä tukkaani pestyä edes itse. Luojan kiitos, että oli paljon ihmisiä auttamassa minua.

Nykyään leikkaushaava on parantunut, mutta ei kestä mitään kosketusta. Käsi on edelleen turvoksissa ja kämmenen puolella olevan haavan ympäristö tunnoton, sen toivotaan toki johtuvan vaan turvotuksesta. Peukalon ulkosyrjästä hermon katkaisu ei onneksi tuntoon ole vaikuttanut juurikaan, ainakin tällä hetkellä tunto on lähes normaali.

Kädessä en juuri mitään pysty pitämään ja käden käytettävyys jää sormiin, kämmen on aika lailla pois pelistä edelleen. Sairaslomalla olen edelleen, sillä töihin paluu yhdellä kädellä ei oikein onnistu. Tukankin pesen edelleen yhdellä kädellä, heh. Särkylääkkeitä ei onneksi juurikaan enää tarvita, sillä käteen koskee pelkästään koskiessa suurimman osan ajasta.
Ihmiset on kyselleet, ihmetelleet ja kommentoinut paljon. Se on ymmärrettävää eikä mua haittaa kertoa ja selittää. Eniten tässä tulee vain esille ihmisten tahdittomuus sekä ajattelemattomuus, sillä monesti olen saanut kommentteja, kuinka on helppoa olla vaan sairaslomalla, nukkua pitkään ja olla tekemättä mitään. No ei muuten ole, ei ole kivaa olla tekemättä mitään, koska EI VOI tehdä kunnolla mitään. Se on ehkä kivaa silloin, kun se on oma päätös, mutta minulle se ei ole vaan ”pakotettu” asia. En voi lähteä salille, kun haluan enkä mennä hakee kaupasta isompaa satsia ruokaa, sillä käsi ei kestä ja yhdellä on vähän hankalaa. Ei ole myöskään millään tasolla mukavaa olla riippuvainen muista ihmisistä, sillä ei pärjää itsekseen. Esimerkiksi nyt joudun pyytämään edelleen apua lakanoiden vaihdossa, sillä yksin se ei onnistu. Tuntuisiko se kenestäkään loppupeleissä kivalta, että joutuu pyytämään apua noin yksinkertaisessa ja arkisessa jutussa? Enpä usko. Pointtini siis on se, että kannattaa miettiä aina pintaa syvemmälle eikä vain vetää johtopäätöksiä, vaikka sen somen perusteella.
Nyt parannellaan ja toivotaan, että käsi lähtee paranemaan ja uutta neuroomaa kämmenen puolelle ei synny, sillä sinne hermopää upotettiin.

Toivon, että tämä avasi asioita edes vähän ja mikäli jotain kysyttävää vielä ilmestyy niin saa rohkeasti tulla kyselemään, vastaan mielelläni :)