RASKAUDEN VAIKUTUS PARISUHTEESEEN

Isän/puolison rooli raskauden aikana

Raskausajan parisuhde ja seksuaalisuus

Raskauden vaikutuksista parisuhteeseen löytyy paljon erilaisia artikkeleita ja vauva ryhmistä saa usein lukea naisten kokemuksia siitä, miten heidän parisuhteen on käynyt. Toisilla kaikki menee hyvin ja toiset tuntuvat löytävän puolisosta sellaisia piirteitä, joihin eivät ole aikaisemmin törmänneet. No mites meillä?

Olen aikaisemminkin kertonut, mutta kärsin todella pahasta pahoinvoinnista koko alkuraskauden ja olin vuodepotilaana pitkään. Tämä tarkoitti sitä, että kaikki kotihommat jäi suoraan M harteille ja sen oli pyöritettävä koko taloutta yksin. Itselle perfektionistina se ei toki ollut järin helppoa, kun ei kyennyt itse tekemään mitään ja toisen tavat oli eri, kun omat, mutta tämä ainakin opetti arvostamaan ja ymmärtämään niitä toisen tapoja. Avasi uudella tapaa silmiä siitä, että toisen ns. väärä tapa on todellisuudessa yhtä oikea, kun omatkin tavat - varmasti tuli tarpeeseen nyt, kun pian edessä on lapsiarki. Siinä vaiheessa, kun vasta tästä pahoinvoinnista kärsi, ei osannut ajatella ollenkaan asiaa, mutta jälkeenpäin ajatellessa ja lukiessa siitä, että kaikkien puolisot eivät ymmärrä/tue raskauspahoinvointiin liittyen olen, olen todennut, että olen ollut todella onnekas. M tuki ja auttoi mua todella paljon eikä olettanut, että oisin yökkäilyltäni pystynyt hoitamaan kotia, ruuanlaittoa tms. Pahoinvoinnin jälkeen aika pian alkoi järkyttävät selkäkivut, jotka on olleet taas omalla tavallaan lamaannuttavia, jonka takia edelleen ja usein tarvitsen apua asioissa. Turhauttaa, kun joutuu pyytämään apua jatkuvasti tavallisiin asioihin, mutta M onneksi osaa tehdä tilanteesta aina sellaisen, että en koe olevani vaivaksi ja riesana.

Mielialat alkoivat onneksi heitellä vasta joskus alkuvuodesta ja ovat näillä näkymin onneksi taas tasaantuneet. Silloin usein oli sellainen tunne, että ärsytti jo pelkästään se, kun kuuli toisen tulevan töistä kotiin ja tiesi, että kohta pitää keskustella tai edes sanoa se moi. Olisin varmaan ollut silloin parhaimmillani yksinään neljän seinän sisällä. Olen muutenkin persoona, joka kiihtyy nollasta sataan todella nopeasti ja hormonit vain pahensivat asiaa - nollasta sataan päästiin siis entistä nopeammin. Onneksi tämä ajanjakso on jäänyt nyt taakseen, sillä kamala ajatella, että M on kestänyt tämänkin ja koittanut ymmärtää minua, vaikka mitään ymmärrettävää ei olisi tilanteessa ollut.

Stressiä on riittänyt myös asuntoon liittyen, kun on ollut myyntiä, tulevan muuton miettimistä jne, mutta onneksi nekin asiat alkaa olla takana ja muuttokin on jo lähellä.

Olen saanut myös iloita siitä, että ollaan oltu tilanteessa tasavertaisesti eikä mun ole tarvinnut ns. yksin olla raskaana. M on ollut mukana hankintojen tekemisessä sekä ollut kiinnostunut vauvaan liittyvistä jutuista. Potkuja on tunnusteltu, yhdessä pohdittu nimiä sekä Minin tulevaa luonnetta. 

Raskaus on ollut meille yhteinen matka sekä projekti.

Koen, että raskauden myötä ollaan tultu entistä paremmaksi tiimiksi ja paljon läheisimmäksi. Raskaus on tuonut meidän parisuhteeseen todella paljon hyvää sen syntyvän pienen lisäksi. Ollaan opittu keskustelemaan entistä paremmin ja enemmän, opittu tukemaan ja arvostamaan toista ja toisen tekoja uudella tavalla sekä opittu olemaan me vs ongelmat paremmin. En koe, että raskaudella muuten olisi ollut meidän parisuhteeseen vaikutusta, paitsi toki nuo positiiviset vaikutukset. Vauva-arki tulee varmasti vaikuttamaan huomattavasti enemmän, kuin tämä raskausaika, mutta uskon, että se on myös täysin selätettävissä tiimityöskentelyllä. Innolla jään odottamaan sen ajan haasteita.

Olen todella kiitollinen, että mulla on juuri tuollainen puoliso, joka tulee jakamaan kanssani tämän vanhemmuuden onnistumiset sekä epäonnistumiset ♥

VIIMEINEN RASKAUSKOLMANNES

Tuntuu, että siitä, kun olen tehnyt raskaustestin on ikuisuus, mutta samalla tuntuu, että se oli vasta eilen. Aika on mennyt samalla todella nopeasti, vaikka samalla todella hitaasti. Viimeistä kolmannesta ollaan kuitenkin menty jo melkein viikko, sillä ylihuomenn hypätään jo rv30(29+0) - hullua! Muistan lähinnä, kun vasta odoteltiin, että edes ensimmäinen kolmannes olisi taputeltu.

Edessä on siis enää alle 80 päivää ja toivon kovasti, että meillä saavutaan maailmaan jo ennen kesäkuun alkua. Enkä myöskään pistäisi pahakseni jos tämä reilu 2 kuukautta menisi nopeasti, kun se ei järin pitkä aika olekaan. Mutta niin se vaan taitaa mennä, että loppua kohden aika hidastuu.. Meillä onneksi on uuden asunnon kanssa puuhailua ja tosiaan se muutto vielä, joten ehkä tekemistä riittää. Peitto neulottavana ja vaunulelut virkattavana vielä myös.

Raskaus on ollut mulle vaikea, vaivaa vaivan perää jatkuvasti ja täytyy myöntää, että kyllä omat voimat alkaa olemaan melko loppu ja toivoisin kovasti, että se pieni olisi täällä jo meidän kanssa. Meillä on jo periaatteessa kaikki valmiinakin, lukuun ottamatta uutta asuntoa, joten hankintojakaan ei enää juurikaan ole edessä.

SELKÄKIVUT
Osasin odottaa, että vatsan kasvaessa selkäkipuni tulisivat vaivaamaan minua, mutta odotin kipuja alaselkään, sillä sieltä se skolioosin mutkakin löytyy. Totuus on kuitenkin se, että pahin särky on ristiselässä sekä lapojen välissä ja koska mun treenit on mielettömän säryn ansiosta tauolla siihen liikkeen saaminen on hankalaa. Osteopaatilta onneksi olen nyt saanut apuja, myös lonkankoukistajien avaamiseen, joiden on hyvä olla ilman lukkoja sitten synnyttämään mentäessä.
Kipu alkaa kuitenkin olemaan melko lamaannuttavaa ja joskus on päiviä, kun tuntuu, että koko rangan kannatteleminenkin on hankalaa. Särkylääkkeet ei auta eikä niitä paljoa voisi syödäkään, tukivyö ei jeesaa, hieronta saattaa jeesaa päiväksi tai sitten pahentaa seuraavaksi päiväksi oloa entisestään. Eniten huolestuttaa, että miten selviän tämän kanssa vielä loppuun asti ja kävelenkö enää edes toukokuussa.

MIELIALOJEN VAIHTELU
Mun mielialojen vaihtelu tulee varmasti melko pitkälti siitä, että mulla on todella hankalaa olla mun vaivojen ja särkyjen kanssa. On päiviä, kun heti herätessä särkee ja kolottaa joka paikkaan, jolloin oikeastaan koko loppupäivä on pilalla. Hormonit on ainakin saaneet aikaiseksi sen, että itku tulee nykyään huomattavasti herkemmin, vaikka normaalistikin olen todella tunteellinen.

RASKAUSIHOTTUMA
Mulla on määrittelemätön ihottuma jatkunut nyt tammikuusta asti ja välillä se on parempana ja välillä huonompana. Ihottuma ilmenee todella kuivana ihona ja kutinana, jonka seurauksena ilmenee sitten taas mustelmia, sillä raavin niin kovaa. Olen käynyt Helsingissä Iho- ja Allergiasairaalassakin tutkittavana, jolloin multa otettiin myös koepala ja verikokeet on otettu useampaan otteeseen. Syytä eikä apukeinoja ei löydy. Joskus kutina ja ihottuma on niin paha, että voisi luulla, että kohta vuotaa verta, kun raapii niin kovaa ja toisinaan kutinasta ei ole tietoa viikkoihin.
Nyt seuraillaan tilannetta ja tarvittaessa otetaan taas uudet verikokeet, jos tilanne kääntyisikin raskaushepatoosiksi.

VAUVAN LIIKKEET
Mä olen jostain rv20 asti tuntenut liikkeet vatsan päältä ja meillä ollaan aina oltu tosi vikkeliä ja voimakkaita. Koin sen tosi positiiviseksi asiaksi, että liikkeet on niin vahvoja ja jatkuvia - olihan se kivaakin, kun sai tuntea mitä toinen puuhailee. Asia muuttui kuitenkin negatiivisemmaksi, kun babe vaihtoi asentoa, jolloin en tuntenut liikkeitä lähestulkoon ollenkaan kahteen ja puoleen päivään. Aiemmista vahvoista tuntemuksista johtuen en myöskään osannut erottaa näitä tavallisia hentoja enää. Kävin synnärillä ja lähestulkoon heti, kun käyrille pääsin alkoi vatsassa kunnon jumppa niin, että vatsa heilui. Nyt ollaan palattu jo tuttuun ja turvalliseen rytmiin takaisin.

HEMOGLOBIINI
Joulukuun tienoilla multa mitattiin ferritini mun aikaisempien ongelmien takia sen kanssa eikä tarvinnut asiasta onneksi edes tapella. Tällöin mun hemoglobiini oli vielä ihan normaali, mutta nyt se on lähtenyt hurjaan laskuun ja sain jo Iho- ja Allergiasairaalalta merkinnän, että "anemiaa hoidetaan neuvolassa". Tällä hetkellä asialle ei ole tehty vielä mitään, sillä mä en tosiaankaan purkista rautaa pysty syömään laisinkaan, joten kotikonsteja ei oikein ole. Saa nähä mikä tilanne on kuun lopussa, kun on seuraava neuvolakäynti.
Mieletön väsymys minua ainakin vaivaa.. 

RASKAUDEN SISÄISTÄMINEN
Tuntuu, että vaikka tässä ollaan jo 30.9 asti tiedetty raskaudesta ja uudesta tulokkaasta niin ei sitä siltikään millään pysty sisäistämään. Melkein joka viikko totean, että nyt mä sen älysin eli se on silti aina vaan yhtä vaiheessa. Kyselin tästä asiasta myös instagramin puolella ja vähemmistöä oli ne, jotka ovat hoksanneet heti raskausaikana, että kyllä sieltä ihan oma lapsi on tulossa. Moni kirjoitti, että, kun vauvan vihdoin sai syliin niin sen vasta ymmärsi kunnolla, toiset sanoivat, että sen käsitti vasta, kun oli kotiutunut sairaalasta. Niitäkin vastauksia tuli, että meni kuukausia aikaa sisäistää, että on ihan oikeasti äiti ja se on ihan oma lapsi.
Saa nähdä missä vaiheessa sen tulee itse sitten täysin ymmärtämään.

Äitiysloman alkuun on vielä reilu kuukausi aikaa, vaikka mun tilanteessa sillä ei juuri merkitystä olekaan, kun olen kotona kuitenkin jo eläkkeen tähden. Sen suhteen miten ja milloin jään koulusta äitiyslomalle en ole vielä päätöstä tehnyt. Neuvolakäyntejäkään ei ole enää juurikaan jäänyt, synnytysvalmennukset taas peruttu vallitsevan tilanteen vuoksi.
Nimi asia on meillä jokseenkin vihdoin hallinnassa, ollaan nimittäin löytänyt jopa kaksi nimeä, joista toivotaan toisen sopivan meidän pienelle, se jääköön nähtäväksi silloin. 

Nyt aion keskittyä tosiaan käsitöihin, koulutehtäviin ja toivon, että kelit tässä alkaa paranemaan niin pääsee ulos käppäilemään, jotta saa edes hieman liikettä kehoon. Jos näillä eväillä päästäisiin nopeasti siihen ajankohtaan, kun Mini on jo maailmassa.

AMPUTOITU PEUKALO: MITÄ, MITEN, MIKSI? 2

Ensimmäiseen osaan pääsee TÄSTÄ, jossa käyn itse tapaturman sekä päivän kulkua läpi. 

PS. Postaus sisältää arkaluonteisia kuvia ja kertomuksia.

Kotiuduin tosiaan heti tapaturman jälkeisenä päivänä, sillä yksinkertaisesti kieltäydyin jäämästä sairaalaan toiseksi yöksi. Sairaalassa oleminen on mulle painajaismaista, sillä en pysty nukkumaan enkä syömään siellä, joten koti oli ehdottomasti se paikka, jonne siinä tilassa halusin.
Illalla jo kotona ollessani se tosiaan vasta iski kunnolla tajuntaan, mitä oli tapahtunut ja pahin shokki itse tilanteen jälkeen taisi tulla tässä vaiheessa. Seuraavat kaksi viikkoa siitä on mulle aika sumuisia, en oikeastaan muista kyseisestä ajanjaksosta juuri mitään - olinko vaan kotona, teinkö jotain, mitä tapahtui? 
Mun seuraava selkeä muistikuva on kuitenkin illalta ennen tikkienpoistoa. Tein itselleni asian melko hankalaksi siinä vaiheessa, kun edeltävät kaksi viikkoa olin kieltäytynyt katsomasta peukalooni iltaisin sen puhdistuksen yhteydessä. Olin delegoinut koko homman entiselle avopuolisolleni enkä täten koskenut enkä katsonut peukaloon päinkään, yritin vaan kestää sen kivun, mitä puhdistuksesta ja siteiden vaihdosta jokaisena iltana koitui. Tämä tarkoitti, että olin tikkienpoistoa edeltävänä iltana tilanteessa, jolloin mun oli pakko katsoa siihen sormeen, sillä seuraavana pävänä ja siitä eteenpäin sitä olisi katsottava silti - ei se ikuisesti ole siteissä. 
Tilanne vei vähintään tunnin ellei jopa puolitoista, sillä itkin ja lähestulkoon huusin hysteerisesti, kun yritin sitä katsoa. Pitkän tovin jälkeen kuitenkin sitä sitten katsoin ja lopulta totesin, että ei se ollutkaan niin paha. Kuvailin peukaloani sanoilla "se on vähän niinku mäkihyppytorni" ja olihan se.

Tikkien poisto osoittautui mulle yhdeksi kamalemmaksi kokemuksesi. Tikkejä poistava henkilö ei ymmärtänyt, että peukalo on TODELLA kosketusarka, vaan nappasi siitä suoraan kiinni. Kuten kuvistakin näkyy niin kuivunutta verta ja rupea oli paljon, jonka takia tikkien poisto ei sujunut yhtä näppärästi kuin normaalisti. Se teki myös mielettömän kipeetä. Lopulta minut passitettiin kotiin ja käskettiin seuraavana aamuna takaisin. Palatessani seuraavana aamuna palvelu ei ollut yhtään sen parempaa, hoitaja tiuski äidilleni ja "tikit poistettuaan" ihmetteli, kun pyysin hoito-ohjeita - "tarvitsetko muka jotkut hoito-ohjeetkin?". Teki mieli vastata hänelle, että totta tosiaan, peukalon amputointi on niin perus kauraa meistä jokaiselle, että en kai mä sellaisia..  Lopputulos tästä koko tikki hässäkästä oli se, että tikkien määrä luki kyllä tiedoissani, sillä tiedossa oli, että kuivunutta verta on tiellä paljon - hoitaja ei vain ollut huomannut merkintää. Viimeiset tikit poistettiin sormestani lopulta vasta lokakuussa Töölön Sairaalassa.
Tikkien poistoon meneminen on mulle yhä hankalaa.

Aliarvioin itseni sekä oman kuntoni aika lailla täydellisesti seuraavan kuukauden aikana. Elo- ja syyskuun vaihteessa oli muutto, jolloin jo olin hieman vihainen, kun minun ei annettu tehdä juuri mitään vaikka sormi ei tällöin vielä ollut juurikaan edes kipeä. Muuton jälkeen aloin etsimään uutta työpaikkaa, sillä alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen, en sitten kyseisessä kesätyöpaikassa enää jatkanut. Syyskuun alkupuolella, kun tapaturmastani oli juuri ja juuri kuukausi, löysin työpaikan, joka oli lähellä ja vaikutti todella hyvältä. Tässä kohtaa mulle kuitenkin vasta alkoi valkenemaan oma henkinen sekä fyysinen kunto ja tilanne, jossa todellisuudessa olin. Seurauksena oivalluksesta on kyseinen yllä oleva snäppi. Tänään 2,5 vuotta myöhemmin tiedän, että 2017 syyskuussa mulla ei ollut mitään käsitystä siitä missä tilanteessa olin, mihin se tulee minut viemään ja miten päättymään, vaikka silloin luulinkin, että tilanne oli jo tarpeeksi selkeä.
Välillä myös mietin, että olenko tähänkään päivään mennessä jättänyt asian vielä kokonaan taakseni?

Seuraavaksi tulen käsittelemään omaa henkistä hyvinvointia tapaturman jälkeen,

en nimittäin ole koskaan asiaa sen suuremmin avannut paitsi joillekin läheisille.

Mulla voi edelleen jättää kysymyksiä kommentteihin täällä tai vaihtoehtoisesti instagramin puolella,

kaikkea ei välttämättä tule itsellä mieleen avata.

 

LAPSI SOMESSA - MISSÄ MENEE RAJA?

Aloin jo suht alkuraskaudessa pohtimaan sitä, että miten haluan raskauden sekä lapsen suhteen toimia somessa. En ollut varma haluanko tuoda edes raskauttani someen, mutta sitten huomasin, että somessa raskaudesta kerrotaan yleensä vain parhaat puolet ja koin, että haluan itse tuoda esille myös sen toisen puolen siitä, sillä oma raskauteni ei järin helppo ole ollut. Raskaudesta kerroin someen vasta rv16 aikoihin, kun meillä oli jo sukupuolikin tiedossa ja sen jälkeen olenkin jakanut suht paljon omia mietteitä sekä kokemuksia ja uskon, että päätös tämän suhteen oli oikea. Moni on sanonut, että on ollut kiva lukea rehellistä tekstiä raskauteen liittyen ja hyvä, että tuon myös toista puolta asiasta esille. JES! Nyt edessä on kuitenkin pian Minin syntymä ja olen sen myötä yhä enemmän alkanut miettimään sitä, että millaisen linjauksen vedän lapsen suhteen somessa.
Paljon olen myös miettinyt sitä, että tulenko tuomaan lapsen sukupuolen ennen syntymää somessa esille. Meillä on edessä vauvajuhlat, jonka myötä päätös tulee varmasti tehtyä - jaanko someeen kuvia juhlista vai en?
Asian suhteen on paljon erilaisia toimintatapoja sekä näkemyksiä eikä mikään ole oikein tai väärin, vaikka aihe puhuttaa paljon.

Tuodako vai ei? Miten ja minkä verran?

Missä menee raja?

Somessa rajan vetäminen on toisinaan hankalaa, jonka takia olen myös pohtinut sitä, että jättäisin lapsemme kuvat kokonaan somen ulkopuolelle. Samalla mieleeni kuitenkin juolahtaa ajatus siitä, että nautin sisällöntuotosta ja omien kokemusten jakamisesta juuri omasta elämästäni. Juttuni on aina painottunut rehellisyyteen ja siihen, että haluan tuoda esille sekä positiiviset ja negatiiviset jutut elämästäni. Miten siis rajaisin lapsen kokonaan somen ulkopuolelle, kun se tulee olemaan niin iso osa elämääni?

Itse järkytyn aina toisinaan siitä, että miten paljon sekä avoimesti jaetaan lasten henkilökohtaisia asioita someen. Usein pohdin asiaa varsinkin silloin, kun kohdalle osuu isompi tili, jonka kohdeyleisönä on tuhansia ihmisiä. Kuvat ja tiedot leviävät nykyaikana todella nopeasti ja päätyvät helposti vääriin käsiin, joten on väärin poistaa yksityisyys pieneltä, joka ei osaa asiasta vielä itse päättää. Harvoin me itsestämmekään jaamme someen arkaluonteisia asioita tai kuvia, joten miksi puolialaston kuva siitä pirkkopetteristä on jotenkin hyväksyttävämpää?

Tällä hetkellä oma mielipiteeni asian suhteen on se, että tulen varmasti jossain määrin tuomaan juttuja lapsestamme someen. Haluan varmasti ainakin avoimesti jakaa ajatuksia arjesta pienen vauvan kanssa ilman siloittelua ja kaunistelua. Tiedän sen, että en koskaan kuitenkaan tulisi sen tarkemmin jakamaan someen esim. synnytyskokemuksiani, vaikka itse aiheesta saatankin mainita sanan, jos toisenkin, kun hetki on takana ja aika sille oikea. En tiedä tulenko ikinä julkaisemaan lapsesta kasvokuvia tai nimeä nettiin vai mennäänkö tulevaisuudessa perinteisesti vain nimen alkukirjainta käyttäen, mutta se selviää varmasti kesällä. Tiedän, että tulen kuitenkin olemaan tarkka siitä mitä ja minkä verran lapsestamme someen tulee, sillä myös hänellä on oikeus yksityisyyteen. 

Kaupalliset yhteistyöt somessa - onko ne ok lasten parissa?

Kaupalliset yhteistyöt on yksi syy minkä takia olen joutunut tätä asiaa myös pohtimaan. Mulla ei koskaan ole ollut järin paljon yhteistöitä blogissa tai instan puolella, mutta siivu kuitenkin. Raskauden myötä olen saanut yhteydenottoja erilaisilta tahoilta kaupallisuuden merkeissä ja teinkin hetki sitten ensimmäisen lapsiaiheisen kaupallisen yhteistyön Twistshaken kanssa ja osa esim. odottavat tällä hetkellä muuttoa ja vauvanhuonetta. Osittain olen siis jo tuonut lapseni someen raskauden sekä lapsiaiheisten kaupallisten yhteistöiden kautta. Onko kuitenkin ok, että äidit/isät tienaa rahaa tekemällä yhteistöitä ns. oman lapsen kustannuksella? Toki työtä se on siinä missä muutkin, sillä sen sisällön joutuu ihan yhtä lailla tuottamaan kunnolla. Tämän suhteen en oikeastaan osaa itse ottaa kantaa, että onko se ok vai ei - ehkä se riippuu paljon tilanteesta sekä yhteistyöstä. 

Kunhan yhteistyöt perustuvat siihen, että henkilö voi seistä tuotteen takana uskon, että se on ainakin joissain määrin ok. Jos tilanne on kuitenkin se, että yhteistyö perustuu sille, että kunhan saa ilmaista tavaraa lapsen kustannuksella, se ei enää ole ok.

Mitä ajatuksia teissä herättää lapset somessa tai lasten parissa tehdyt kaupalliset yhteistyöt?