"Vierailut on koronavirus
(Covid-19) -epidemian vuoksi toistaiseksi kielletty. Synnyttäjän
tartuntatautioireeton tukihenkilö voi olla mukana normaalissa
alatiesynnytyksessä, kun synnytys on alkanut. Synnytyshuoneesta ei voi poistua.
Tukihenkilö ei voi olla mukana synnytyksen käynnistysvaiheessa,
keisarileikkauksessa tai synnyttäneiden osastoilla. "
Tiedostin, että yksin joudun sairaalassa olemaan ja yritin siihen jo henkisesti etukäteen valmistautua. Sairaalassa olo on joka kerta mulle todella iso pala kakkua ja kaikki kerrat, mitä siellä on tullut vietettyä, olen ollut todella ahdistunut, nukkumatta sekä syömättä. Syytä mun sairaala pelolle/ahdistukselle en oikeastaan tiedä, mutta se ympäristö vaan aiheuttaa aina todella isoja, ikäviä tunteita.
Kaikki sai alkuna 4.5, kun heräsin aamulla 7:30 vesien menoon ja soitin M:lle, että nyt kävi näin. Olin vielä sunnuntaina illalla näyttävästi ottanut sängystä kosteussuojan pois sanoen "no en mä tätä tarvitse, kun eihän ensisynnyttäjillä lähes koskaan mee vedet". Kello 9 olin jo yksin sairaalassa käyrillä, kun M joutui odottelemaan parkkipaikalla, sillä rajoitusten vuoksi sisälle ei ollut asiaa. Puolen päivän aikaan M kyseli, että pitäisiköhän hänen mennä kotiin odottelemaan, jolloin totesin, että ei taida kannattaa, sillä supistukset tulivat n. 5 minuutin välein säännöllisesti. Hieman sen jälkeen tehtiin myös päätös, että kun kivut pahenee, niin pääsen ammeeseen, jonne tukihenkilö pääsee minua vahtimaan ja josta siirrytään sitten yhdessä synnytyssaliin.
Juuri ennen ammeeseen siirtymistä supistukset olivat siirtyneet vatsalta myös selälle, mutta siihen sain ison avun ammeesta. Amme rentoutti sen verran hyvin, että loppuajan supistukset tuntuivat pelkästään vatsalla. Selkärankavammaisena tämä oli todella iso pelastus, sillä pelkäsin, että selkäni ei kestä loppuun saakka.
Ammeessa olin noin 14:30-16:00, jonka jälkeen päästiin synnytyssaliin, jossa oltiin seuraavaan aamuun asti. Poikamme syntyi 3:16, joten kerkesin nähdä kaikki sen päivän vuorolaiset. Aamusta asti olin saanut todella hyvää kohtelua, minut oli otettu todella hyvin huomioon ja koin, että toiveitani kuunneltiin.
Toiveenani oli olla niin kauan ilman lääkkeetöntä kivunlievitystä, kuin suinkin mahdollista ja se onnistuikin todella hyvin. Olin pitkään jalkeillani ilokaasun voimin, sillä liikkeellä oleminen teki supistuksista helpompia. Makuuasennossa supistukset tuntuivat 10 kertaa pahemmalta ja silloin ei tuntunut ilokaasusta olevan mitään iloa.
Ilokaasuun mulla oli omat ennakkoluuloni, sillä olin lukenut monen kirjoittamana, että se aiheuttaa pahoinvointia. Tässä kohtaa voin sanoa, että ennakkoluulot kannattaa jättää kotiin, kun menee synnyttämään. M sitten kuitenkin rohkaisi minua kokeilemaan sitä ja olen todella iloinen, että kokeilin, sillä pärjäsin sillä lähemmäs keskiyöhön asti, jolloin vasta piti turvautua lääkkeelliseen kivunlievitykseen. Itse olisin varmaan sinnitellyt vielä pidempään kipujeni kanssa, mutta tässäkin kohtaa M oli se, joka muistutti, että kannattaa hyödyntää ne kivunlievitykset, mikäli olo on todella tukala. Lääkkeellisestä kivunlievityksestäkään ei jäänyt huonoa kuvaa, vaikkakin spinaali vei minulta jaloista tunnon kokonaan hetkeksi ja nukuin hyvän tovin kiitos sen, jonka jälkeen takareiteni jäi todella pahaan kramppiin, joka vaikeutti loppua todella paljon.
Loppu oli kramppini ja rajun ylävatsakivun takia todella raskas ja lohduton, sillä olin pitkän päivän jälkeen myös todella poikki. Lopulta lääkäri auttoi pienemme maailmaan imukupin ja episiotomian avulla.
Tilanne oli aika hurja loppua kohden, joten sekä lääkäri että kätilöt joutuivat melko jämäkästi siinä kanssani keskustelemaan, sillä omat aivot olivat jo täysin pois pelistä ja olin vakuuttunut, että en pysty siihen. Lääkäri sekä kätilö varmistivat minulta sitten kuitenkin erikseen vielä synnytyksen jälkeen, että eihän minulle jäänyt tilanteesta huono kuva/mieli ja että heidän vain piti tsempata minut loppuun asti. Lääkäri totesi vielä, että hyvin minä olisin pärjännyt ilman häntäkin. Tästä jäi todella hyvä mieli ja tuntui, että minut tosiaan otettiin huomioon.
Olin melko toiveikas, kun henkilökunta oli ollut noin mieleistä ja lämmintä aamusta asti.. Osastolle siirtyessä aamu kuudelta tilanne otti kuitenkin täyskäännöksen.
Tietoihini on kirjattu jo neuvolassa tämä sairaala pelkoni sekä ahdistukseni, mutta kerroin tämän myös itse osastolla jokaiselle uudelle hoitajalle, joka vointia tuli kyselemään. Ei sillä, että se mihinkään olisi vaikuttanut, sillä eipä se tieto ketään hetkauttanut. Tiistaina ensimmäinen hoitaja totesi vain, että kyllä tästä pitäisi nauttia, kun on iloinen asia, vaikka kuinka yritin selittää, että ympäristö on silti sama, vaikka syy siellä oloon on positiivinen. Eräs toinen hoitaja taas totesi kylmän viileästi, että "mitenköhän pärjäät, kun et pysty syömään?" eikä se järin ahdistustani helpottanut, sillä olinhan itsekin pohtinut tuhansia kertoja, että miten mä oikein pärjään, kun en saa mitään alas.
Keskiviikkona tilanne paheni kuitenkin todella paljon, sillä oloni alkoi menemään melko äärirajoille, kun en ahdistukseltani saanut aikaiseksi muuta kuin itkeä. Tämäkään ei hoitajia hetkauttanut, sillä monet kerrat, kun pienelle tuotiin maito saatoin itkeä sängyllä, mutta hoitajat katosivat sanaakaan sanomatta. Kun joku kyseli oloa ja sanoin, että on paha olla ja ahdistaa, niin siihen ei tullut ikinä mitään vastausta.
Ainoan poikkeuksen muodostivat ke-to ja to-pe välisenä yönä vuorossa ollut hoitaja, jonka mukana oli kätilöopiskelija - heille olen todella kiitollinen. Keskiviikkona heidän tullessa illalla huoneeseeni, he kysyivät, kuinka täällä voidaan, kerroin kyyneleitä niellen, että pienellä on kaikki hyvin, jolloin ensimmäistä kertaa kuulin, että "miten sä itse voit, mikä harmittaa?". Tällöin kyynelkanavani aukesivat uudestaan ja kerroin saman, kuten aina ennenkin - ahdistaa ja tuntuu, että seinät kaatuu päälleni. He ottivat asiasta kopin ja kysyivät, olenko saanut mitään rauhoittavia nukkumiseen täällä, haluaisinko yöksi rauhoittavan, jos he ottavat pienen heille kansliaan siksi aikaa. Tämän jälkeen itkin M:lle ääniviestin välityksellä sitä, miten hyvältä tuntui, kun joku vihdoin kiinnostui siitäkin, miten minä voin - olo oli niin iloinen.
Meidän oli tarkoitus päästä torstaina kotiin, mutta bilirubiini arvot olivat sen verran rajamailla ja ruoka ei maistunut, että tein päätöksen, että jäädään yön yli seurantaan, vaikkakin lastenlääkäriltä oli lupa kotiutua. Ennen päätöstäni jäädä vielä yön yli, sain vuorossa olevalta hoitajalta lähinnä syytöksiä ja alentavia kommentteja siitä, että jos päätetään lähteä kotiin. Asenne minua kohtaan oli se, että olen ensisynnyttäjä ja ajattelen vain omaa parastani enkä lapseni. Hän väläytti myös psykoosi korttia ja vetosi siihen, että en nuku.
Yöllä minulle tuttu kaksikko otti pienen taas kanslian, jolloin nukun ensimmäistä kertaa su-ma välisen yön jälkeen 4 tuntia heräämättä kertaakaan.
Perjantaina sairaalasta lähtiessäni en saanut juuri mitään ohjeistusta mihinkään. Minun oli tarkoitus aloittaa imetys kotona, sillä en kerta kaikkiaan sairaalassa ahdistukseltani siihen kyennyt. Kukaan ei antanut minulle mitään ohjeita imetykseen, pulloruokintaan, siihen paljonko hänen nyt täytyy saada syödyksi, että se on ok tai mitään muutakaan.
Lauantaina mentiin iltapäivällä antamaan verinäyte, jotta tarkistettiin bilirubiinin tilanne eikä mun luotto heidän toimintaan kasvanut kyllä silloinkaan, sillä kukaan ei tiennyt mihin mun pitäisi mennä, kun laboratorio, johon minut ohjattiin, oli kiinni jne. Samalla kuulin kuinka apulaiset ruokaa viedessään arvostelivat erään huoneen synnyttäjää, kuinka hankala ja vaativa jne kyseinen potilas on.
Ymmärrän, että kaikilla on joskus hankalia asiakkaita/potilaita ja niistä täytyy päästä puhumaan,
mutta ehkä parempi paikka sille olisi taukotila.
Ei anna järin hyvää kuvaa, kun tuollaista kailotetaan keskellä käytävää niin, että ulkopuolisetkin kuulee asiat.
Herää kysymys, että mitä mustakin on huudeltu, kun en saanut syötyä laisinkaan?
Lauantaina kuitenkin vastassa oli minulle torstailta tuttu lääkäri, joka on yksi niistä ainoista positiivisista kokemuksistani sairaalasta. Hän ymmärsi huoleni ja helpotukseni, kun tarvetta sinivalolle ja sairaalaan jäämiselle ei ollut. Sain halauksenkin sieltä lähtiessäni. Illalla, kun tarvitsi soittaa heille, hän vastasi siellä päässä puhelimeen ja oli edelleen yhtä lempeä. Minulta suuri kiitos myös hänelle ♥ (laitoin tästä kiitoksen ja positiivisen palautteen myös eteenpäin)
Kotiutumisestani on nyt kulunut reilu viikko ja olen vieläkin täysin häkeltynyt siitä, millaista kohtelua osastolla sain. Minut jätettiin synnytyksen jälkeen oikeastaan täysin oman onneni nojaan eikä ketään kiinnostanut, miten itse jaksan henkisesti. Koen melko älyttömänä, että nyt, kun tukihenkilöiden läsnäoloa on rajoitettu, ei synnyttäjille kuitenkaan tarjota mitään apua tai tukea, vaikka tiedossa olisikin, kuten minun tapauksessani, esimerkiksi sairaalapelkoa. Synnytyksen jälkeinen masennus on kuitenkin paljon puhuttu asia enkä usko, että tämmöinen ainakaan lukemia parantaa. Omaa sairaalapelkoa kyseinen jakso boostasi ja en osaa edes kuvitella, että miten minulle käy, kun joskus syystä tai toisesta sairaalassa täytyy taas olla.
Nyt olen vain todella kiitollinen siitä, että saadaan olla kaikki yhdessä kotona ja nauttia meidän uudesta pienestä perheestä ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti